Vieras: Katja Hintikainen (Vihreät)
------------
(Alkumusiikki)
[00:07] Jaakko Rissanen: Tervetuoa kuuntelemaan Ilmastokasvatus tutuksi -podcastia. Minä olen Jaakko Rissanen. Tässä kuudennessa jaksossa keskustelemme Katja Hintikaisen kanssa yhteiskunnallisista muutoksista.
(Alkumusiikki jatkuu)
[00:35] Jaakko Rissanen: Tässä jaksossa käymme läpi väyliä ja tapoja, joilla yksilöt ja yhteisöt voivat vaikuttaa ilmastonmuutoksen hillintään. Pohdimme, mitä lapset ja nuoret voivat tehdä ja mikä heidän roolinsa on, sekä mietitään vastuunjakoa lasten ja aikuisten välillä. Keskustelemme siitä, kuinka kasvatetaan ja tuetaan lapsia aktiiviseen kansalaisuuteen, puhumme osallisuuden tärkeydestä. Tästä kanssani tänään keskustelemassa on Katja Hintikainen, tervetuloa.
[01:01] Katja Hintikainen: Kiitos
[01:02] Jaakko Rissanen: Haluatko esitellä itsesi kuuntelijoille?
[01:03] Katja Hintikainen: Joo, toki. Joo, mä oon siis Katja Hintikainen ja ehkä mä tässä yhteydessä esittelisin itseni tälläsenä järjestö- ja ilmastoaktiivina, jo aikuisena sellaisena. Sen lisäks, että mä oon ollu järjestöissä vapaaehtoistoimijana, ni mä oon ollu järjestöissä myös töissä, muun muassa kestävän kehityksen asiantuntijana kehitysjärjestössä ja sit myös lastenjärjestö Planissa ilmastoasiantuntijana ja nykyään mä oon sit Vihreillä järjestöpäällikkönä. Mutta erityisesti myös omalla vapaa-ajalla halunnut ilmastoasioihin vaikuttaa.
[01:39] Jaakko Rissanen: Mahtavaa, oikein kattava kuvaus. Jos lähetään ikään ku suoraan asiaan, niin haluutsä käydä läpi eri tapoja, miten voi vaikuttaa yhteiskuntaan ja ilmastonmuutoksen hillitsemiseen, et etenkin semmosta, mitä ihan tavallaisil ihmisil on tämmösii matalaan kynnyksen…
[02:02] Katja Hintikainen: Tapoja?
[02:03] Jaakko Rissanen: Tapoja.
[02:04] Katja Hintikainen: Joo, toki. Siis niitähän on toki tosi paljon, ja ehkä se, mikä meidän keskustelussa usein korostuu, on semmoset oman elämän kulutusvalinnat ja ne sen tyyppiset, eli ehkä ne kaikkein tutuimmat vinkit meille usein on se niinku kierrättäminen ja valojen sammutteleminen ja polkupyörällä ajaminen ja sen tyyppiset asiat. Ja yhtään niitä väheksymättä, ne on tosi tärkeitä, ja teen niitä myös omassa elämässäni ihan jatkuvasti ja olen hyvin pitkälti rakentanu meidänkin perheen elämää sellasten valintojen varaan… Mutta ehkä mä tänään haluisin ihan erityisesti myös puhua enempi siitä yhteiskunnallisen vaikuttamisen puolesta, johon sit enempi ehkä liittyy just se semmonen, esimerkiks ilmasto- ja ympäristöjärjestöissä toimiminen, tai erilaisissa toimintaryhmissä toimiminen. Myös se niinku… Omilla valinnoilla voi myös vaikuttaa siinä lähipiirissä laajemminkin. Varmasti se oma perhe, oma työpaikka, ehkä omat harrasteryhmät... Kaikki ne on sellasia, mistä niistä omista valinnoista voi ehkä tehdä vähän isompia. Että, tota, on vaikka koululaisia ja oppilaskuntia, jotka on vaatinu vaikka omaan ruokalaansa enemmän kasvisvaihtoehtoja välipaloiksi, tai tän tyyppisiä asioita, jotka voi tavallaan olla pienii, mut sit kuitenkin niillä voi olla vähän isompi vaikutus. Itse ylpeilen aina sillä, että jo edesmennyt isäni, niin rupes syömään enemmän kasvisruokaa, ja sekin oli sentään jotain. Mut sit tavallaan just ne paikat missä toimii, se lähipiiri voi olla niinku se sellanen.
Ja sitte jossain vaiheessa aina elämää tulee ehkä aina eteen se ammattivalintakysymys, ja tää on ehkä yks semmonen asia, josta puhutaan tietyl tavalla tosi vähän. Et itse asiassa sillä, että mihin ammatteihin me jotenki lähdetään ja me kouluttaudutaan ja mitä me halutaan tehdä sillä aika isolla tuntimäärällä meidän elämästä, mikä me käytetään työpaikalla, ni sillä voi olla aika iso vaikutus siihen, että ollaanko me sillä ilmastonmuutoksen ratkaisijoiden joukossa, vai ollaanko me vaikka pahimmillaan siinä joukossa, joka lisää päästöjä, tai sitten sellasessa neutraalissa joukossa toki näin. Se on must ehkä semmonen, mistä vois lasten ja nuortenkin kanssa keskustella enemmänkin ja tuoda sitä vaihtoehtoa. Ja toki se, että meidän erilaiset ammatit voidaan toteuttaa monella tavalla ja siinä koulutuksessa voidaan huomioida paremmin myös sellaset ilmasto- ja ympäristökysymykset. Ja sit toki näitten lisäks, nii poliittinen vaikuttaminen. Kyllähän tälläkin hetkellä siitä meidän ilmastonmuutoksen ratkasujen isosta osasta päätetään EU-tasolla meppien toimesta, tai siitä päätetään hallituksessa kansanedustajien, ministerien ja tällästen tyyppien toimesta. Ja sillä, mitä ne puolueet ajaa, ajattelee, mimmoset ihmiset siellä on päättämässä, ni sillä on väliä sen ison kuvan kannalta.
[05:08] Jaakko Rissanen: Jep.
[05:09] Katja Hintikainen: Et kyl näistä jos valitsee ees jotain siihen, niinku, arsenaaliinsa, ni varmasti on jo aika vaikuttava kansalainen siinä mielessä ja voi tehdä se oman rootelinsa aika hyvinkin. Toki se ois musta mahtavaa, että meidän yhteiskunta parhaimmillaan jotenkin tukisi näitä valintoja ja ohjaisi siihen suuntaan, että olisi helppo valita ammatti, joka ratkaisee ilmastonmuutosta, ja helppo tehdä ne valinnat siitä myös omasta elämäntavasta, joka on ilmastokestävä.
[05:42] Jaakko Rissanen: Jep. Joo, toi työpaikkapointti on kyl ihan kiinnostava näkökulma. Tota, jos mennään semmoseen, tai pohditaan semmosta, mitä ehkä perinteisesti pidetään just yhteiskunnallisen vaikuttamisen jotenki, niinku, ytimenä… Tai mitä mä ainakin näkisin, et tämmöset ympäristöryhmissä tai ilmastojärjestöissä toimiminen, ni haluut sä käydä läpi vähän, et millasii erilaisii niinku toimintatapoja näillä voi olla, ja vaikutustapoja?
[06:10] Katja Hintikainen: Joo, tota, mä oon esimerkiksi itse… Mä oon tietysti eniten ehkä toiminu Maan ystävissä, joka on tämmönen ympäristöjärjestö. Ja senkin piirissä tavallaan on monia tapoja eli yhdistyksethän saattaa esimerkiks järjestää sen kaltaista toimintaa, missä ihan vaikka siis opetellaan asioita. Koska edes se, että tietää lisää, niin sillä on väliä, ja erityisesti ehkä lasten ja nuorten – toki myös aikuisten – osalta siinä meidän tietotasossaki on aina parantamisen varaa. Eli se voi olla ihan semmosta yhteistä asioiden opettelua. Tai sit se voi olla sitä yhdessä tekemistä siinä mielessä, että edistetään vaikka pyöräilyä vaikka sillä, että järjestetään pyöränkorjauspäiviä tai jotain muuta tällästä aika konkreettista. Ja toki se on sit myös sitä laajempaa yhteiskunnallista vaikuttamista, niinku vaikka isojen mielenilmausten, tai nyt me on nähty valtavia ilmastomarsseja tässä-
[07:09] Jaakko Rissanen: Jep.
[07:10] Katja Hintikainen: Tässä viime aikoina, ja just tais tulla täyteen vuosipäivä siitä Helsingissä olleesta isosta 10 000 ihmisen marssista ja sen jälkeen sit vielä 2019 keväällä oli iso ilmastomarssi. Että tavallaan tällästen organisoiminen on se myös, mitä näissä järjestöissä tehdään. Sen lisäks kyl järjestöissä voi ja saa ja pääsee tekeen ihan myös semmosta suoraa poliittista vaikuttamista. Mä oon aikoinaan… Se, miten mä oon tempautunu mukaan, on ollu Maan ystävien ilmastolakikampanja, jossa siis ihan kunnon silleen niinku politiikkanörtisti haluttiin uutta lainsäädäntöä. Ja siihen liitty sit ihan sellasta, että lähettiin ihan reippaana nuorisona tapaamaan kansanedustajia ja tehtiin lakialoitetta ja kaikenlaista, ja siihen liittyi myös niitten mielenosoitusten tekemistä. Mut siihen liitty myös seminaarien tekemistä ja vaalipaneelien tekemistä ja kaikenlaista, et se voi olla hyvin monenlaista se tekeminen.
[08:13] Jaakko Rissanen: Jep. Ni et päästiin siihen pahamaineiseen lobbaamiseen.
[08:18] Katja Hintikainen: Pahamaineiseen lobbaamiseen päästiin! Se oli mahtavaa. Sitä ei pidä ihmisten ollenkaan pelätä. Suomessahan on mainio järjestelmä siinä mielssä, että meidän päättäjät, sekä kunta- että tolla valtakunnan tasolla on kuitenkin hyvin saavutettavissa. Siis että kyl meil voi, niinku, kansanedustajaan on aika helppo olla yhteydessä, jos itse pääsee sen kynnyksen yli. Ehkä sen jonkun jännityksen tai jonku semmosen, ja he on hyvin, tota, vastaanottavaisia, yhteystiedot löytyy internetistä ja niin edelleen, että ei ku vaa!
[08:53] Jaakko Rissanen: Tää oli hyvä vinkki kuuntelijoille. Sit sä mainitsitki tän aktiivisen kansalaisuuden tossa aikasemmin, niin haluutsä avata tätä käsitettä et mitä sil tarkotetaan?
[09:09] Katja Hintikainen: No aktiivinen kansalaisuus joo, se siis sinällään viittaa nimenomaan semmoseen tietojen ja taitojen pakettiin, joka meillä kansalaisilla olisi hyvä olla, jotta me pystytään rakentamaan tätä yhteiskuntaa yhdessä. Eli demokraattinen järjestelmä toki rakentuu paljon sen varaan, että kansalaiset saavat tietoa, osaavat tehdä itsenäisiä päätöksiä ja sitte käyttävät nyt ensisijaisesti tavallaan vaaleissa aikuisväestö sitä valtaansa sitten, vähän näin yksinkertaistaen. Mutta siihenhän me tarvitaan kansalaisia, jotka osaa osallistua ja haluaa osallistua ja se, sitä se aktiivinen kansalaisuus sinällään tarkottaa. Ja toki sitä, että on myös se tietämys niistä kaikista keinoista, mitä on sen äänestämisen lisäksi. Tässä ehkä viime aikoina käytiin aika kiinnostavaa keskustelua esimerkiksi Elokapinasta, joka herätti paljon keskustelua siitä, että onko tämän tyyppinen mielenilmaus… Onko se laillinen tai sallittu ja pitääkö sellaista jotenki niinku olla Suomessa. Siinäkin keskustelussa must hämmentävällä tavalla selvis se, että ihmis- että suomalaiset eivät selvästi, tai ainakaan osa myöskään aika korkeessa asemassa olevista ihmisistä eivät tiedä, että Suomessa kyllä saa mielenilmauksen järjestää ja siihen kuuluu myös oikeus väkivallattomaan kansalaistottelemattomuuteen ja se ei ollu, se ei ole laitonta, vaan se on osa meidän demokraattista järjestelmää. Kaikkien ei tarvitse käyttää sitä keinoa, mutta mun mielestä aktiiviseen kansalaisuuteen tavallaan kuuluu se, et me tiedetään, mitä keinoja meil on käytettävissä.
[10:51] Jaakko Rissanen: Nii. Mites siis – se ei tietystikään oo automaattista, tää aktiiviseen kansalaisuuteen kasvaminen. Niin miten sä näät, et mikä on, mitkä on ne keinot, miten lasten ja nuorten tähän aktiiviseen kansalaisuuteen kasvamista voidaan edistää? Et tietysti perhe on varmaan yks lähde tämmöselle, mut sit tietysti miten esim koulu, tai jotkut tämmöset nuorten harrasteryhmät tai muut?
[11:16] Katja Hintikainen: Kyllä. Joo. Perheel on tietysti varmasti keskeinen vaikutus, ja, tota, itsekin tietysti vanhempana sitä puolta pohtii. Mutta tota onhan meillä, meillähän on suorastaan loistavat ja aktiivista kansalaisuutta hienosti korostavat esmes opetussuunnitelmat olemassa, et tavallaan semmonen tietynlainen pohja ja yhteiskunnan tukihan on olemassa sille. Että kouluissa ja meidän oppilaitoksissa voidaan, tätä työtä saa tehdä niin sanotusti. Sitten se, et miten hyvin se aina toteutuu kaikkialla, ni siinä on varmasti parantamisen varaa. Se on tietenkin paljon kiinni meidän sitä työtä tekevistä opettajista. Ja se, että kouluissa esimerkiksi pystytään sekä ihan tiedollisesti käsittelemään juurikin sitä, että mitä se kansalaisuus niinku on, miten meidän järjestelmä toimii, ja mitä keinoja meillä on siihen vaikuttaa, se tietysti, mut sit myös jotenki se taitojen harjoitteleminen. Et se ois myös ihan yhtä tärkeää, on se nyt mikä vaan. Ja must kyllä ilahduttavasti meil on paljon oppilaitoksia myös, ja kouluja, missä aika pienestä pitäen on erilaisia oppilaskuntia tai ryhmiä, joissa saa jo aika pienenä tehdä niitä valintoja. Lapsenkokoisia valintoja ja siihen ikätasoon liittyviä asioita ja edistää esimerkiks sen oman oppilaitoksensa tai koulunsa vaikka kierrätysjärjestelmiä tai jopa energiaratkaisuja ja opetella sen tyyppisiä asioita. Mut se mitä ehkä arastellaan, tai mikä on tää musta näkyny näissä nuorten ja lasten ilmastolakkokeskusteluissa, on kyllä tää yhteiskunnallisen ja poliittisen vaikuttamisen puoli.
[13:07] Jaakko Rissanen: Nii.
[13:08] Katja Hintikainen: En sinällään halua yleistää, mut kyl se mun mielestä välillä näkyy siinä keskutelussa se sellanen, että osa kouluista esimerkiks hyväksyi aika auliistikin sen, että näillä lapsilla ja nuorilla on vaikka oikeus mennä ilmastolakkoon ja osallistua sinne, ja toisten osalta se oli taas vaikeampaa ja niin edelleen, et ehkä siinä näkyy just se suhtautumisen ero siihen niin sanottuun harjoittelemiseen.
[13:29] Jaakko Rissanen: Nii.
[13:30] Katja Hintikainen: Ja sit, jos nää lapset ja nuoret itse valitsee, että tää on heidän tapa toteuttaa heidän kansalaisuutta, ni musta myöskään se ei oo oppilaitoksen tai opettajan tehtävä estää sitä harjoittelua. Tavallaan itse olisin siinä laidassa tätä keskustelua. Ja totuushan on se, et me aikuiset ja me kalkkikset ei varmasti tulla hyväksymään kaikkia niitä tapoja, millä tavalla lapset ja nuoret haluaa tehdä heidän-
[13:59] Jaakko Rissanen: Totta kai.
[14:00] Katja Hintikainen: Totetuttaa heidän aktiivista kansalaisuutta tai ottaa osaa yhteiskuntaan. Ei meidänkään vanhemmat hyväksyny kaikkia meidän tapoja. Et täs on tää, et nuoriso ei aina oo pilalla, ne saattaa olla ihan fiksui. Ne saattaa tehdä virheitä ja sit niitten pitää myös saada tehdä ne omat virheensä. Et se jotenki sellanen, et kouluissaki se uskallus, ja oppilaitoksissa, tai harrasteryhmissä, tai missä vaan, se uskallus siihen, että taitoja pitää saada myös harjotella.
[14:26] Jaakko Rissanen: Jep.
[14:27] Katja Hintikainen: Tietenkään ketään pakottamatta mihinkään. Mut sit toisaalta meillä oli – esimerkiks itse olin organisoimassa juurikin sitä ennen edellisiä eduskuntavaaleja ollutta ilmastomarssia, ja sinne paljon pyydettiin erilaisia harrasteryhmiä myöskin. Ja meillä oli siellä mukana esimerkiks joitakin lasten ja nuorten tanssikouluja, jotka tuli ihan niil oppilasryhmillä, tai jotain muitakin tais olla, oisko ollu joku sirkuskouluryhmä myös. Et sitte on kyllä niitä, jotka tarttuu näihin tilaisuuksiin ja lähtee niihin. Ja must se oli tosi hienoa myös näin, että ilmastomarssille voi tulla tanssimaan.
[15:12] Jaakko Rissanen: Mahtavaa. Nii tää on oikeestaan semmonen aihepiiri, mikä on toistunu aika monessaki meidän jaksossa, tai tää just kysymys siitä, että onko koulu ns. epäpoliittinen tila? Tai vaikka se on ehkä eksplisiittisesti opetussuunnitelmissa on aika, sanotaan, ilmastonäkökulmasta aika edistyksellistä, avaraa ja myöskin semmosta aktiiviseen kansalaisuuteen kannustavaa, ni sit kuitenki on jotain tämmösiä ajatusmalleja. Tai mä en tiedä, liittykö se jotenki sit opettajankoulutuksiin vai mihin, et sit on semmonen ajatus, et halutaan niinku välttää poliittisuutta.
[15:47] Katja Hintikainen: Joo näin on. Ja se on ehkä, ja se on mun mielestä ymmärrettävää meidän historian valossa, jossa meil on haluttu nimenomaan, ihan maamme historiaan liittyen, jotenki siivota se puoluepoliittisuus ja politiikka sieltä koulusta. Siinä on tietenkin ollu, sillä on niinku ihan järjelliset perusteet ja sitä voi ymmärtää. Ja sitten toisaalta, onhan meillä myös niin, että esimerkiks, hyvällä tavalla, meidän vaikka opetussuunnitelmat laaditaan asiantuntijatyössä, eikä poliittisessa ohjauksessa. Ja näin täytyykin toimia. Mut et just se ymmärrys siitä, et millä tavalla, et koulu ei voi olla siinä mielessä epäpoliittinen tai epäyhteiskunnallinen, että kyllähän jo sillä, että meillä on vaikka olemassa peruskoulu ja sellaset opetussuunnitelmat ku meillä on, on arvovalintoja. Ne on semmoses laajassa mielessä poliittisia valintoja siitä, mimmoisia kansalaisia me halutaan kasvattaa tähän meidän demokratiaan. Ja sitten toki se puoluepoliittisuus ja sen tyyppinen agitaatio ei varmasti kouluun kuulu.
[16:56] Jaakko Rissanen: Jep.
[16:57] Katja Hintikainen: Mut millä ihmeen tavalla meidän lapset ja nuoret vois oppia myöskään tulkitsemaan tätä ympärillä olevaa poliittista keskustelua, jos he ei saa siihen myös tutustua ja osallistua? Et se sellanen, sen tyyppinen näitten kahen asian erottaminen, ni ehkä se on se missä on viel tekemistä. Se, et ei toki tarvii ottaa puoluepoliittisesti kantaa, mutta sitte tavallaan yhteiskunnallisesti ja laajempiin poliittisiin kysymyksiin voi ottaa kantaa. Ja myös lapsilla ja nuorilla on oikeus näin tehdä. Hehän eivät pääse edes äänestämään. Ja sitten kuitenkin tehdään valintoja myös heidänkin tulevaisuudesta. Ni tota kyllä heidän äänensä sais myös kuulua siinä päätöksenteossa.
[17:44] Jaakko Rissanen: Jep. Et se on, yksihän tämmönen perinteinen – ainaki, mikä itelle tulee mieleen – tapa opettajan tuoda tämmöstä niinku yhteiskunnallista keskustelua luokkahuoneeseen, ja, tota, tavallaan just kannustaa tähän aktiiviseen kansalaisuuteen, on esimerkiksi tämmöset, et jos eri ryhmistä tai järjestöistä tulee ihmisiä esittelemään toimintaansa.
[18:05] Katja Hintikainen: Kyllä, ja sehän on tosi hyvä.
[18:07] Jaakko Rissanen: Jep. Et onks jotain muita tämmösiä, tuleeko mieleen jotain tämmösiä käytännöllisiä vinkkejä?
[18:16] Katja Hintikainen: Nii. No varmasti just se, että on niit vierailijoita erilaisia, ja lapsille ja nuorille sit se tilaisuus myös kysyä ja kyseenalaistaa asioita. Ja saada selville niitä, et mimmosia erilaisia näkökulmia vaikka on. Ei toki niin, että jos on tunnustettuja tieteellisiä faktoja, niinku ilmastonmuutos, ni on turha ruveta käymään väittelyä siitä, että mitä mieltä siitä ollaan. Mutta voidaan käydä keskustelua niistä ratkaisumalleista tai tän tyyppisistä asioista, ja siinä tämmöset vierailut on hyviä. Vierailut toki myös toiseen suuntaan, siis niin, että mennään sieltä koulusta ulos – ymmärrän, että tämä on tietysti vähän työläämpää ja hankalampaa opettajille. Sen lisäks monet järjestöthän tuottaa ihan erinomaisen hyviä kyl verkko-opetusmateriaaleja ja sen tyyppisiä, mikä varmasti näissä, tota, jos ja kun meillä viel tämmönen etäopetus lisääntyy, niin ovat sitte hyvinkin käytössä. Ja sit toki ne semmoset, joita toki myös toteutetaan, ne semmoset konkreettiset tavat jotenki tehä jotain uudel tavalla, on ne nyt sitte roskienkeräämispäivää pienimmille lapsille, tai sit jotain poliittista, ilmastopoliittista paneelia, jonka nuoret saa itse organisoida koululle ja kutsua nyt vaikka kuntavaaliehdokkaita mestoille – koska ens keväänä on kuntavaalit sit taas – että kaikki se semmonen, mun mielestä, missä myös ne lapset ja nuoret saa itse päättää, et mist he ois kiinnostuneita ja toteuttaa itse sitä sisältöä, ni vois olla, toteuttaa tavallaan kahta tavoitetta, siis sitä, että on lisää tietoa ja taitoa ehkä ilmastonmuutoksen kanssa toimiseen, ja sitte toisaalta sitä, että saa olla aktivinen siinä tekemisessä.
[20:15] Jaakko Rissanen: Jep. Miten sä sanoisit, mitkä on, tota, jos vaikka joku lapsi tai nuori haluaa ns. aloittaa aktivistin uran, tai on kiinnostunu vaikuttamaan asioihin, niin mitä tämmösii helposti lähestyttäviä tapoja vähän nuoremmille?
[20:35] Katja Hintikainen: Järjestöjen toiminta. Et on olemassa järjestöjä, jotka suuntaa sitä toimintaa aika suht nuorillekin ikäpolville, että jos jo on pienempiä ni on sinällään Luontoliittoa ja tän tyyppisiä. Suomen Luonnonsuojeluliitto, jolla on myös valtakunnallista toimintaa, ja sitte toki ihan mitä vaan näitä. Ja se mikä must on myös ollu ilahduttavaa, ni itse asiassa se, että lapset ja nuoret on itse jotenki avanneet suunsa ja sitte muodostaneet niit ihan omia yhteisöjä vaikka tän ilmastonmuutoksen ympärille. On ollu ilahduttavaa seurata, vaikka näin tälläsenä itse järjestöissä toimivana ja, tota, niissä töissä olevana, ni tavallaan huomaan, että mieleen hiipii välillä semmonen harmistus että ”no hitsi miksei ne tullu näihin järjestöihin toimimaan”, mutta ku heillä on oma tapansa, onki sit luoda ihan omat verkostot ja sit heil on omat Fridays for Future -porukat ja tän tyyppiset. Eli ehkä se ihan eka matalan kynnyksen juttu on se semmonen, sanoa ääneen, että tää kiinnostaa mua, jos on jo sen ikäinen lapsi, et pystyy sellaisen tunnistamaan. Mut et ehkä aikuisten suuntaan sitte enempi sitä, että kääntyis sit sen organisoidun, ohjatun järjestöjen kautta vaikka tuottaman toiminnan pariin. Ja kyllähän jotkut sitten, jotkut reippaat ja nohevat vanhempainyhdistykset esimerkiksi jo päiväkotien tai koulujenkin yhteydessä tuottaa sitte omia juttujaan, mitkä voi olla sitte kierrätyspäiviä tai mitä vaan, polkupyörätuunauspajapäiviä, tai mitä vaan sellasta, jos on kysymys aika pienistä lapsista. Sen tyyppisii. Ja se, mistä me ei ehkä aina, mistä ehkä itsekään ei aina ole niin hyvin selvillä, mutta siis se, että kyllähän erityisesti nuoret sen piirinsä löytää paljon sosiaalisen median kautta.
[22:41] Jaakko Rissanen: Nii.
[22:42] Katja Hintikainen: Ja ne yhteisöt tuntuu sinne ja sitä kautta rakentuvan, että se, mitä kovasti toivoisi, et kukaan ei jäisi sitte yksin tavallaan vaikka sen ilmastohuolensa tai ahdistuksena kanssa. Et millä tavalla sit ratk- myös rohkaista lapsia tai nuoria tuomaan sen sillä tavalla esiin ja sitte etsimään niitä samoin ajattelevia nuoria esmes sit sosiaalisen median kautta, koska heitä on. Ja heillä on toimintaideoita.
[23:10] Jaakko Rissanen: Jep. Miten kanavoida se ahdistus sit toimintaan.
[23:15] Katja Hintikainen: Kyllä. Se auttaa siihen.
[23:17] Jaakko Rissanen: Jep.
[23:18] Katja Hintikainen: Se niinku tutkitusti auttaa.
(Välimusiikki)
[23:27] Jaakko Rissanen: Niin sä mainitsitkin nää Fridays for Futurit ja muutki tälläset nuorten, tavallaan, itse ohjautuneen, tai vähän tälläsen ikään ku spontaanin järjestäytymisen… Niin mikä tässä, tuota, taitaa olla silminnähtävää, et tää on tapahtunut parissa vuodessa tää tosi iso muutos. Miten sä näkisit, jos haluut spekuloida vähän, et miten, mikä tän on mahdollistanut ja ehkä se, et miten tätä myöskin ylläpitää ja sit laajentaa tulevaisuudessa? Tietysti korona ehkä vähän asettaa, tai siis hieman asettaa haasteita tässä mut…
[23:58] Katja Hintikainen: Nii se luo semmosen epävarmuuden hunnun kaiken muun ylle mutta...
[24:01] Jaakko Rissanen: Jep.
[24:02] Katja Hintikainen: Mutta tota niin, sen nuorten aktiivisuuden on varmasti mahdollistanut toki se, että nousi esimerkki, siis Greta Thunberg Ruotsista, nousi semmosena esimerkkinä esiin ja näytti semmosen mallin ja aika yksinkertaisen idean siitä koululakosta.
[24:23] Jaakko Rissanen: Jep.
[24:24] Katja Hintikainen: Et se varmasti, siihen sit yhtäkkiä, varmasti hän teki, kovasti yllättävällä tavalla kanavoitui asioita, joihin sitte myös suomalaiset nuoret pysty tarttumaan, ja koululaiset. Ja sitte tietenki se sit vaatii sen, että meiltä pompsahtaa muutama tyyppi, jotka uskaltaa näinkin sanoo ääneen ja mennä sinne oman kunnantalonsa portaille sen lakkokyltin kans. Ja se vaatii, niinku, kyllä nää tosi monet muutkin yhteiskunnalliset muutokset on vaatinu niiltä, sanotaan ensimmäisiltä, jonkun asteista siviilirohkeutta. Ja semmosessa tilanteessa inhottavinta, mitä mä voin kuvitella, ja mitä tässäkin on valitettavasti nähty, on se vanhempien ja aikuisten väheksyntä.
[25:16] Jaakko Rissanen: Nii
[25:17] Katja Hintikainen: Ja jotenkin maahan painaminen, mikä on typerintä, mitä me aikuisina voidaan tehdä. Ja, tota, sitte paljon puhutaan tietysti monel tavalla sosiaalisen median vaikutuksesta, mutta kyllähän se, että meillä on vaikka suhteellisen pientenkin paikkakuntien nuoria, jotka on hyvin yksin, tai hyvin pienessä porukassa lähteny toimimaan, mutta kun he pystyy sen sosiaalisen median kautta verkostoitumaan toisiinsa, ni heil on ihan toisenlaiset edellytykset jatkaa ja jaksaa sitä ja pitää yllä sitä omaa aktivismiaan. Että kyllä tälläsissä tilanteissa se toimii tosi, tavallaan, oikein ja tukee sellasia kansanliikkeitä. Toki se mahdollistaa myös sen, että aikuiset pääsee – ja muut nuoret – kiusaamaan näitä. Kiusaamaan ja just tekemään sitä lannistavaa kommentointia myös. Ja siinä myös tavallaan meillä kaikilla muilla aikuisilla on kyllä se sellanen rooli, että vähän niinku neuvotaan aina siinäkin, että ne jotka hiljaa seisoo vieressä ja seuraa kiusaamista, ni on tavallaan osallisia…
[26:26] Jaakko Rissanen: Niin, niinpä.
[26:27] Katja Hintikainen: Ni tässä me voisimme ehkä aikuisina harjoittaa sitä ajatusta itsessämme, että jos me emme tue niitä nuoria ja anna sitä tukea, vaik me ei nyt oltais ihan joka ikisestä sanasta samaa mieltä, mutta jos meiän ilmastoaktivistinuoriso saa myös aika paljon ja runsaasti, ja myös aikuisilta, tosi negatiivista palautetta, joka osittain varmasti menee jo ihan sellasen… Voidaan puhua jo kiusaamisesta, ku puhutaan aikuisista ja lapsista vielä tässä niinku keskustelun eri puolilla. Niin meidän niin sanotusti niinku siinä välissä olevien aikuisten tehtävä ei ole olla hiljakseen, vaan sit tukea sitä nuorten aktivismia sillä tavalla kun pystytään. On se nyt sitte pientä tsemppaaamista, tai rahallista tukea, tai apua siinä, että auttaa sitte edes selvittämään, että mimmosia lupia vaikka mielenosoitukselle tarvitaan, tai mitä hyvänsä. Et on myös asioita, joita lasten ja nuorten on hankala yksin hoitaa tai selvittää. Ni sen tyyppist tukea on syytä antaa. Mut et varmasti se, mikä sen on mahdollistanut on se esimerkki. On se, että nuoret osaa käyttää ja rakentaa ne verkostot myös ilman, et he ovat samalla paikkakunnalla.
[27:46] Jaakko Rissanen: Nii.
[27:47] Katja Hintikainen: Ja sitte toisaalta semmonen yhteiskunnan myös… Et eihän ole niin, et aikuiset olisivat vain jotenkin lannistaneet ja olleet jotenki painamassa maahan näitä ilmastoaktiiveja, vaan että onhan tapahtunut myös semmonen laajempi aikuisväestön herääminen ilmastouhkaan. Ja sitä kautta myös se taustatuki niille nuorille ja sille heidän äänelleen on vahvempi. Et oli kuitenkin selkeesti nähtävissä 2019, tai oikeestaan sillon 2018 sen IPCC-raportin jälkeen semmonen laajempi herääminen. Tää näkyy sekä eurobarometreissä, että ilmastobarometreissä ja kaikenlaisissa aikuisille tehdyissä kyselyissä siitä, et mitä he pitää tärkeänä ja se ilmastomuutos on selkeesti nyt vihdoin ja viimein jotenki, niinku, breikannu sinne valtavirtaan. Ja aikuiset on tullu siitä myös tietoisemmiksi, ni toki se on luonut sille nuortenliikkeelle enemmän tilaa.
[28:49] Jaakko Rissanen: Jep.
[28:50] Katja Hintikainen: Ja näin ja hyvä näin.
[28:53] Jaakko Rissanen: Todellakin, ja se on niinku tavallaan se nuorten liike ollu sit se kipinä, minkä on ne jotenki sytyttänyt sitten.
[29:00] Katja Hintikainen: Niin, myös näin, kyllä.
[29:02] Jaakko Rissanen: Miten sit, tota näin, sul on laaja kokemus järjestöistä ja yhteiskunnallisesta toiminnasta, niin mikä on, tai siis tää on kyl erittäin haastava kysymys, tai siisvähän tämmönen ikuisuuskysymys… Mut mikä on se salaisuus, et miten mahdollistaa semmonen pitkäjänteinen toiminta? Et miten esimerkiks tämmönen, sillain nyt viime vuosina alkanu ilmastoliikehdintä, niin miten se saadaan pidettyy aktiivisena ja pitkäjänteisenä, koska kuitenkin edessä on myös aika haastava urakka?
[29:37] Katja Hintikainen: On. Joo, se on… vaikea kysymys. Mä ehkä… Sitä enemmän, mitä, tota, mitä enemmän vanhenen, niin tulee vähän sellast pidempää aikaperspektiiviä siinä mielessä, et mä itsekin huomaan itsestäni, että itse asiassa se ilmastovaikuttaminen ja jonkunlainen ilmastoaktivistin rooli, ni se on tullu jo sen toiminnan kautta osaksi mun identiteettiä. Vaikka mun elämäntilanteet muuttuu, ja mä sillon tällön pystyn antamaan siihen enemmän ja sillon tällön vähemmän sillain konkreettisesti aikaa, ni se on ehkä tuonu mulle sen tyyppistä ymmärrystä siitä, että näin se myös voi mennä muiden osalta. Et ku jokainen meistä ei yksilönä pysty panostamaan koko ajan johonkin asiaan ihan täysillä, mutta silti tavallaan tietää, et ku tulee niit tilanteita elämässä, ni sit on aina valmis toimimaan ja vaihtamaan niitä toimintatapoja. Et mä en olisi aina niin hirveen huolissaan siitä, et jos joku toimintatapa tai toimintaryhmä niinku pulpahtaa pinnalle, ne toimii ja ne nousee, ja sit se hiipuu ja sit tulee jotain muuta. Tää on tavallaan semmosen järjestötoiminnan ja kansalasitoiminnan ehkä semmonen, et se niinku tulee ja menee ja se menee aaltoina. Mut sit samaan… ja sen varmaan semmonen tietynlainen hyväksyminen tietyis määrin on ihan terveellistä. Ettei myöskään yritetä väkisin pitää hengissä sellasia toimintamuotoja ja ryhmiä, jotka ei enää ns. toimi siitä omasta lähtökohdistaan.
[31:18] Jaakko Rissanen: Nii.
[31:21] Katja Hintikainen: Mutta sit samaan aikaan on tietenkin tosi, tosi tärkeetä, että ilmastoaktivismi ja ne meidän vaati- yhteiskunnalliset vaatimukset ja se muutos täs yhteiskunnas ei hiivu.
[31:30] Jaakko Rissanen: Jep.
[31:31] Katja Hintikainen: Ja kun ei ole olemassa mitään sellasta. Joka tapauksessahan maailma muuttuu, ja sit me joko ajaudutaan semmoseen liekehtivään kaaokseen, tai sitte me jotenkin yritetään hallitusti tehdä joku ratkaisu ja olla sen asian päällä. Ja mieluummin tää jälkimmäinen. Niin, tota, tavallaan ku tää ”business as usual” -skenaariota ei siis ole olemassa, sen yritän tässä sanoa. Niin se, miten se pitkäjänteisyys sinällään vois nyt, tai millä tavalla sitä voi niinku tukee, ni on toisaalta se, et niitä onnistumisia pitää myös tulla. Ja niitä pitää pystyy sit, vaik ne tuntuis pieniltä, ni ne on kuitenki silleen voimauttavia, että harva jaksaa jotenkin hakata päätä seinään vuosikausia. Eli joittenkin asioitten pitää nytkähtää eteenpäin. Tässä me ehkä tarvitaan myös sellasta, toki niinku poliitikkoja, mutta myös, et pitää oppia näkemään yhteiskunnassa niitä muutoksia. Kyl mä pyrin tavallaan sen kriisitietoisuuden sisällä koko ajan myös näkemään ne uutiset siitä, miten kasvisproteiinia syödään entistä enemmän ja, tota, vaikka aikoinaan sen, että me sitä ilmastolakia ajettiin kahdeksan vuotta, kunnes se lopulta säädettiin ja tavallaan edelleen hellin sitä voittoa sydämessäni. Et tavallaan asiat myös muuttuu ja menee eteenpäin ja niin edelleen. Ni ne pitää nähdä, niitä pitää juhlia ja ne pitää muistaa ne pienetki voitot, jotta jaksaa etiäpäin. Ja sitte toki sellanen, niinku, mä luulen, et me tarvitaan aika ajoin – ja siihen tää korona nyt kyllä luo niit haasteita – ni niit semmosia aitoja yhteentulemisia, mitkä on aika voimauttavia. Nyt on ollu isoja ilmastomielenilmauksia esimerkiks, jotka on suuria kansanliikkeitä ollut, missä on ollut Helsingissä – mutta myös muissa kaupungeissa – isoja ihmismääriä liikkeellä. Me kuitenki sit ollaan sen verran laumaeläimiä, et niistä saa sellasen boostin, et mä en puuhaa tätä yksin. Ja sellaisia pitää pystyä jotenki organimsoimaan aika ajoin, että me saahaan se semmonen joukkokokemus myös siitä, että tässä on niinku voimaa täs liikkeessä.
Ja varmasti siis etenkin ehkä lasten ja nuorten osalta, ni sitä, että jotain niitä, nimenomaan niitä semmosia edes pieniä onnistumisia ja vaikuttamisen kokemuksia pitäis, ihan aitoja sellaisia, saada jotenki luotua ja aikaan. Et just sitä, että voiko siel omassa harrasteporukassa saada jonkun pienen muutoksen aikaan. Tai vaikka siellä, joku, jossain, tota, omassa fudisjoukkueessa, ei sitte enää evääksi tarjoillakaan ku kasvis- tai vegaanisämpylöitä tai whatever. Mitä ne onkaan, mut jotain, mikä on lähteny niist lapsist ja nuorist, ja se oikeesti tapahtuu. Silleenhän voi luoda sit sitä jatkuvuutta ja sellasii kokemuksii siitä et okei, että tällä mun panoksella on jotain väliä.
[34:47] Jaakko Rissanen: Jep.
[34:48] Katja Hintikainen: Ja ehkä aikuisuutta myöten panokset kasvaa sitten ja myös se vaikuttavuus kasvaa.
[34:54] Jaakko Rissanen: Jep. Nii, tää on kyl, se on hyvä pointti just se tavoitteiden asettaminen pitää olla, tai tavallaan asettaa sellasii tavoitteita, jotka on saavutettavia ja mitattavissa ja se just jos tavoitteena on vaan, no, hillitä ilmastonmuutosta…
[35:08] Katja Hintikainen: Tai pelastaa maailma.
[35:09] Jaakko Rissanen: Nii-i! Ni sitä voi tehä vuosikymmeniä ilman, et sit välttämättä huomaa, et mitään on välttämättä muuttunu, mutta…
[35:15] Katja Hintikainen: Nii ja joku totuus on kuitenki tavallaan ilmastotieteellisestä näkökulmasta se, että niin sanotusti tulemme kärsimään tässä tappioita, että tulee tapahtumaan asioita, joita emme toivo tapahtuman, et maailma on mennyt, olemme jo siinä pisteessä -tyyppisesti. Että, tota, ykkösharrastus ei ehkä Suomessa talvisin tule olemaan hiihto enää.
[35:38] Jaakko Rissanen: Jep.
[35:39] Katja Hintikainen: Ja olemme jo menettäneet elämässä asioita. Tosi paljon on voitettavaa ja pelastettavaa vielä jäljellä.
[35:47] Jaakko Rissanen: Niinpä. Tota, tästä vähän päästäänkin tämmöseen, ehkä jotenki periaatteelliseen kysymykseen, tai tämmöseen vähän ylemmän tason. Et, tota, kiistattomasti eri sukupolvilla on ehkä eri vastuu ollu ilmastonmuutoksen aiheuttamisen suhteen, ja vaik se nyt ei välttämättä oo ehkä myöskään tärkein erottelu, mutta kuitenkin se luo – että vähän yleistäen voi sanoo, että edeltävät sukupolvet on ollu aiheuttamassa ilmastonmuutosta, ja tämä tuleva, tai uudet, niin tulee kärsimään eniten sen seurauksista… Niin miten, tota, miten sä näet, et pitääks tää vastuu näkyy jotenki siinä, että ilmastonmuutoksen hillitsemisen kamppailussa, tai miten tää pitäis ottaa huomioon? Vai pitäiskö tää haastaa koko asettelu ylipäänsä?
[36:38] Katja Hintikainen: Joo siis tavallaan joo allekirjoitan siis sen asetelman, et onhan se totta, että tavallaan minua vanhemmat sukupolvet, tai minun vanhempien sukupolvi ja minun sukupolvi on vähän niinku sössiny tän homman noilta, minä vaikka omilta lapsiltani. Ja tota, se ei oo, mutta se ei välttämättä… Riippuu toki ihmisestä, että onko se miten motivoiva se ajatus, että mä en oo aina ihan varma, onko tää se hedelmällisin keskustelunavaus tai -aihe, vaikka sinällään sen perusidean siinä toki allekirjoitan. Samaan aikaan tähän liittyy niin monta sellasta epäreiluuskysymystä, joita myös pitää pystyy ratkomaan. Esimerkiks sellasista näkökulmista, että tota, tai siis tää on esimerkiksi globaalisti äärimmäisen epäreilu ilmiö… Et tavallaan ne, jotka niitä päästöjä tuottaa vähiten tälläkin hetkellä kehittyvissä maissa, ni he on ne, jotka nyt jo joutuvat ilmastopakolaisiksi ja kärsivät osittain ilmastonmuutoksen vuoksi lisääntyneistä tulvista tai nälänhädistä ja niin edelleen. Samaan aikaan ku me tavallaan tuotetaan ne päästöt täällä, mut emme vielä tunne tätä samalla tavalla nahoissamme. Ja sitte toisaalta myöski meidän oman yhteiskunnan sisällä se, niitä epäreiluusilmiöitä on myös se, että kyllä meilläkin täällä samaa näkyy minimittakaavassa, että esimerkiksi Suomenki kontekstissa eniten tienaavat myös tuottavat eniten päästöjä.
Eli tavallaan meil on semmosia – tän sukupolvikysymyksen lisäksi mä ehkä pyrkisin enempi keskittymään näihin nyt tässä ajassa olevien tavallaan epäoikeudenmukaisuuksien taklaamiseen siinä mielessä, että kun me haetaan niit ilmastoratkaisuja, niin me pyrittäis siinä myös reiluuteen. Monessaki mielessä. Se on hankalaa, siitä tekee erityisen vaikeaa se, että vaikka me nyt tavallaan eletään tämmösessä ”yksi kansalainen, yksi ääni” -demokratiassa, ni siitä huolimatta usein myös niillä, jotka on, tota, yhteiskunnas paremmassa asemassa ja ovat varakkaampia, ni heillä on sit lopulta myös yhteiskunnallista vaikutusvaltaa enemmän. Ja sitte se, että ovatko he valmiita luopumaan asemasta, jossa he saavat tuottaa päästöjä enemmän kuin he, jotka ovat ehkä heikommassa asemassa ja tuloluokkien alapäässä. Niin täähän se on tavallaan se oikeudenmukaisuuskysymys, jonka kanssa joudumme tässä kamppailemaan siinä mielessä, että mitkä ne on ne sellaiset ilmastomuutoksen ratkaisut, jotka on tarpeeksi reiluja kaikille, jotta voimme ne hyväksyä. Sekä niinku globaalil tasolla, että maan sisällä. Että ehkä mä tän sukupolvikysymyksen sijaan keskittyisin tähän, pidän sitä jotenkin akuutimpana tietyllä tavalla sitä ymmärrystä tämän hetken epäoikeudenmukaisuuksista. Mutta kiistatta on siis toki niin, että aikuisten homma on ratkaista tämä asia.
[39:46] Jaakko Rissanen: Nii.
[39:47] Katja Hintikainen: Siis jotenki se semmonen ajatus, jota näkee aina välillä, että näille nuorille ilmastolakkolaisille kommentoidaan esimerkiksi siihen tyyliin, että ”pysysitte vaan siel koulun penkillä, että opettelette jonkun insinööriammatin, millä sitte tuotatte teknologiaa, joka ratkaisee tämän ilmastonmuutoksen”, niin pidän sitä hyvin tökerönä vastauksena tähän asiaan. Siinä mielessä, et toki varmasti itsekin tässä mainitsin, että kannattaa ammatinvalinnassa pohtia tätä kysymystä… Mutta tää ei oo mikään vapaakortti siihen, että me vanhempana sukupolvena, tai me aikuiset, jotka nyt kuitenkin vastaamme ja olemme vastuussa, siis vastaamme tästä päätöksenteosta just nyt, kun ne päätökset täytyy tehdä… Ni meidän pitää pystyy kantamaan se vastuu. Ja se voi tarkoittaa sitä, että meiän siinä mielessä pitää luopua jostakin, tai muuttaa tapojamme, että me ei voida enää elää ihan just sellasta elämää, ku me on totuttu elämään. Mutta se ei tarkoita, et se ois jotenki merkittävästi huonompi se arki. Tää on must se ajatusvirhe siinä tosi vahva, et jengi sit aattelee, et se on jotenki hirveen huonoa ja muutetaan jyrsimään nauriita jonnekin maakuoppaan. Eihän kukaan ehdota sellaista, vaan että monet myös näistä ilmastoratkasuista on sellasia, ne voi aidosti parantaa meidän elämänlaatua.
[41:15] Jaakko Rissanen: Jep. Joo, ei se oo välttämättä mikään kurjistus.
[41:19] Katja Hintikainen: Ei tämä ole välttämättä ollenkaan kurjistusta.
[41:21] Jaakko Rissanen: Päinvastoin.
[41:22] Katja Hintikainen: Mutta muutosta se on. Ja muutos pelottaa myös meitä aikuisia.
[41:26] Jaakko Rissanen: Luonnollisesti. Ehkä viimeisenä kysmyksenä vielä, tota, tai näit on ehkä vähän tullu jo, mutta jos haluut vielä kertoa, että mitkä näkisit, et on parhaat tavat lisätä lasten ja nuorten vaikutusmahdollisuuksia?
[41:44] Katja Hintikainen: No, ehkä nää on vähän tälläsii tietyl tavalla niinku löperöitä, mutta sanopa nyt kuitenkin, et ehkä yleisesti semmonen avoin suhtautuminen siihen, että mikä niitä nuoria jotenki kiinnostaa. Ja jos ne on ilmasto- ja ympäristökysymykset, ni avoin mieli sen suhteen, että okei, mahtavaa etitään yhdessä jotain, missä sä voit tehä tän asian kanssa jotain. Se on myös ihan paras vastaus siihen lapsen ja nuoren ilmastoahdistukseen, siihen me tässä jotenkin viitattiinkin, et jos sellasta niinku ilmenee, ni se, et saa tehdä sille asialle jotain ja toimia, on paras lääke. Se, että sitä huolta pyritään puhumaan pois, tai ”elä nyt mieti semmosta” ja ”ei se oo sun” ja ”kyllä tämä tästä” ja ”tämä on vaan tämmöstä hössötystä”, ni se ei vie sitä ahdistusta, eikä sitä nuoren huolta pois, koska hän on kyl osannut jo näköjään lukea uutiset. Tavallaan niinku se, ja sitten se, että millä tavalla vois siinä, joko vaikka kodin arjessa, koulun arjessa, harrastusryhmän arjessa tarjota just minkä vaan konkreettisen keinon niille lapsille ja nuorille tehdä itse jonkun muutoksen. Siis oli nyt sit puhe vaikka niistä harrasteryhmän ruokatarjoiluista, tai jos he haluaa vaikka pelata hyväntekeväisyysottelun, jonka tuotot annetaan vaikka jollekin ympäristöjärjestölle, tai mitä se nyt sitten onkaan. Mut että on joku konkreettinen tapa, missä saa tehdä jonkun muutoksen ja nähdä niin sanotusti sen kättensä jäljen. Ja harjoitella sitä vaikuttamista.
[43:32] Jaakko Rissanen: Jep. No mut kiitos Katja Hintikainen.
[43:35] Katja Hintikainen: Kiitos.
[43:36] Jaakko Rissanen: Onko vielä jotain viimeisiä terveisiä?
[43:41] Katja Hintikainen: Ei ehkä.
[43:42] Jaakko Rissanen: No niin. No mut kiitos.
[43:43] Katja Hintikainen: Kiitos.
(Loppumusiikki)