Vieras: tutkijatohtori Panu Pihkala (Helsingin yliopisto)

------------------

(Alkumusiikki)

[00:07] Jaakko Rissanen: Tervetuloa kuuntelemaan Ilmastokasvatus tutuksi -podcastia. Minä olen Jaakko Rissanen. Tänään vieraanamme on Panu Pihkala ja keskustelemme ilmastotunteista ja tulevaisuudesta.

(Alkumusiikki jatkuu)

[00:36] Jaakko Rissanen: Tosiaan, tervetuloa. Tässä jaksossa keskustelemme tunteista, joita etenkin lapsilla ja nuorilla saattaa liittyä ilmastomuutokseen. Avaamme myös käsitettä ilmastoahdistus ja keskustellaan siitä, miten se ilmenee ja kuinka sitä voi käsitellä. Pohditaan, miten myös voi puhua lasten kanssa ilmastonmuutoksesta rehellisesti, mutta samalla toiveikkaasti ja toimintaan kannustavasti. Ja mietimme vielä lopuksi, kuinka voisimme orientoitua tulevaisuuteen ja nähdä utopioita dystopioiden sijaan. Tänään tästä kanssani keskustelemassa on Panu Pihkala, tervetuloa.

[01:14] Panu Pihkala: Kiitoksia.

[01:16] Jaakko Rissanen: Jos sä haluat esitellä itsesi tähän alkuun, niin…

[01:19] Panu Pihkala: Joo, terveisiä Helsingin yliopistolta, oon siellä tutkijana. Mä oon virallisesti ympäristöteologian dosentti, mikä johtuu siitä, että oon väitelly ympäristöteologiasta eli siitä, et miten teologinen tutkimus liittyy ympäristökysymysten kanssa yhteen. Ei siitä nyt tässä kohtaa enempää. Viimeset 5-6 vuotta mä oon keskittynyt monitieteellisen tutkimukseen ympäristökysymysten psyykkisistä ja sosiaalisista ulottuvuuksista, yhdistettynä niit voi sanoo psykososiaalisiksi ulottuvuuksiksi eli katotaan, miten ihmisen mieli vaikuttaa, ja toisaalta miten sitte sosiaaliset tekijät eli yhteistoiminta ja nää yhdessä. Avainteema tässä mun tutkimuksessa ja käytännön työssä on ollu tää niin sanottu ilmastoahdistuksen ilmiö, mikä on aika laaja-alanen, kuten tässä tänään päästään pureutumaan.

[02:11] Jaakko Rissanen: Joo. Jos alotetaan ihan tämmösistä perusasioista, että mitä tunteita tyypillisesti lapsilla ja nuorilla – ja, no, miksei aikuisillakin – herää ilmastonmuutoksesta? Ja tätä voi tietysti käsitellä just, et ehkä miettii ensin lapsien ja nuorien ja sitten aikuisten.

[02:34] Panu Pihkala: Selvää on, että niitä tunteita on hyvin monenlaisia. Se ei tarkoita, että ne vaihtelee ihan randomisti, vaan toki on tiettyjä enemmän päävirtauksia ja sitte sivu-uomia. Myöskin kansainvälinen tutkimus on kehittyny tässä viimesen 10 vuoden aikana paljon, mutta on myöski huomattavan paljon semmosia kohtia, mitä ei vielä tiedetä. Eli esimerkiksi ei meil oo suinkaan kaikista maista tai kaikkien ihmisryhmien parista tutkimustietoo siitä, että mitä niitä tunteita on. Ja tää on ollu yks iso osa mun työtä, että oon pyrkiny nostamaa esiin tän teemaan tärkeyttä, koska ne vaikuttaa ne tunteet niin olennaisesti siihen, että miten me asioihin reagoidaan ja miten meidän toimintakyky säilyy tai ei säily. Se, että usein puhutaan ilmastoahdistuksesta, tää siis määritelmällisesti, mä siis käytän näitä käsitteitä niin, että ympäristöahdistus on se yläkäsite, jotakuta voi ahdistaa vaikka lajikato tai vanhojen metsien häviäminen Suomesta ja sitten ilmastoahdistus on se osa siitä, joka liittyy ilmastonmuutokseen. Toki usein tää on vähän teoreettinen tää jaottelu, koska nykyään on vaikeeta löytää ympäristöongelmaa, joka ei jollakin tavalla liittyis ilmastonmuutokseen. Mutta kuitenkin se on tärkee olla olemassa myöskin. Ja vaikuttaa selvältä, että ilmastonmuutos on juuri se ympäristöongelma, joka kaikista eniten keskimäärin nykypäivän ihmisiä huolettaa ja monenlaisia tunteita aiheuttaa.

Aika yleisiä on tietenkin huoli, jonkinlainen pelko, jonkinlainen ahdistus. Tää ahdistus-termihän on tosi moniulotteinen, joillekuille se tuo mieleen voimakkaat ahdistustilat tai ahdistuneisuuden. Taas sitte jos tarkastellaan sitä semmosena tilanteessa heräävänä tunteena, josta usein käytetään emootion nimitystä tunnetutkimuksessa, ni siinä merkityksessä ahdistus – englanniksi anxiety – herää, kun yksilö kokee jollakin tavalla ongelmallista epävarmuutta. Et tulee semmonen olo, et ”hei täs on nyt jotain, mihin mun pitäis ottaa enemmän huomioon”. Ehkä jotain vähäsen niinku pelkoon viittaavaa, mutta sitte puhtaampi pelon tunne syntyy selkeesti määritellysti uhkaan liittyen. Ja tää on se klassinen erottelu ahdistuksen ja pelon välillä, että pelko heräis voimakkaammin määritellystä uhasta ja ahdistus epämääräsemmästä. Joskus ne rajat on tosin aika häilyviä. Ja sitten tämmönen tilanteessa heräävä anxiety, ni se voi olla myöskin tosi hyödyllistä, sillon selkee biologinen ja evolutiivinen rooli, koska se auttaa meitä varautumaan potentiaalisesti vaarallisiin tilanteisiin. Se johtaa siihen, että etitään lisää tietoo, punnitaan käyttäytymisvaihtoehtoja uudestaan ja tässä mielessä ilmastoahdistus ja ympäristöahdistus on erittäin tarpeellisia tunteita. Kun ne herättää, että okei, nyt maailman tiedeyhteisö hämmästyttävällä yksimielisyydellä sanoo, että on tosi kyseessä ja pitäis jotain tehdä. Eli tää on myöskin mun mielestä tosi tärkee pointti, ettei patologisoida eli nähdä liikaa sairauksina tai ongelmina näitä tämmösiä, huolta, pelkoa, ahdistusta, vaan nähdään, että ne on hyvin tarpeellisia tunteita. Mutta tietenkin voi tulla ongelmaksi se, että ne muodostuu niin voimakkaiksi tai lamauttaviksi, että sitten toimintakyky alkaa mennä.

Ja tutkimusten valossa tosiaan lapsilla ja nuorilla kasvavissa määrin tätä tunnemaastoa on. Mutta sitten on myös paljon vaikuttamishalua, halua tehdä oma osansa, kantaa vastuuta. Ne, jotka rupee eri asioita tekemään usein kokee voimaantumista, yhteenkuuluvuuden tunnetta yhdessä toisten kanssa, voi olla uudenlaista merkityksellisyyden kokemista. Ja tässä on mun mielestä tärkeetä painottaa sitä, että niitä vaikuttamisen mahdollisuuksia on tosi monenlaisia. Eli useimmiten ehkä mielletään ilmastonmuutos ja lapset, nuoret aiheen suhteen vaikka koululaisten ilmastomielenosoitustoiminta, mikä on hieno esimerkki siitä, minkälaista kansalaisvaikuttamista voidaan tehdä. Mut sitte taas joillekuille ihmisille luontevampaa on jonkin toisenlainen vaikuttaminen. Vaikka se, että pyrkii kehittää omassa lähipiirissä pienviljelytaitoja tai mitä hyvänsä. Et sitä skaalaa on tosi paljon ja ehkä kannattaa myös olla varovainen siitä, ettei luoda vaan semmosta yhtä ainoota oikeaa ilmastotoiminnan mallii.

[07:11] Jaakko Rissanen: Jep. Joo, se oli oikein hyvä ja kattava läpileikkaus just näistä tunteista. Tota, miten sä näkisit, miten tunteita ja niiden käsittelyä on huomioitu eri kasvatuskonteksteissa, miten esimerkiksi ilmastokasvatuksessa, niin mikä rooli näillä, niinku, tunteilla vois olla?

[07:37] Panu Pihkala: Kasvatuskonteksteja on tietysti tosi monenlaisia ja täs on hyvä tuoda esiin, että en mitenkään voi tuntea niistä kaikkia. Paljon oon seurannu alaan liittyvää kirjallisuutta ja keskustelua, mutta tuotakoon nyt selkeästi esiin, että ihan kaikkialle ei tieto ulotu. Selvästi on havaittavissa, että tunnetaitokasvatus ei Suomen muuten niin tasokkaassa kasvatusjärjestelmässä oo ollu niitä suuria vahvuuksia. Tähänkin on monii ymmärrettäviä syitä, jos katellaan 1900-lukua ja sotatraumoja ja kaikenlaista, niin se ihmisten kyky kohdata vaikeita tunteita tai puhua niistä, ni se on ollu aika haastavaa. Ja taas sitte huomataan selvästi, että 2000-luvulla on monenlaisia aloitteita ja liikehdintöjä, jotka on tuoneet tunnetaitoja entistä vahvemmin eri kasvatuksen osa-alueiden osaksi. Etenkin varhaiskasvatukses saattaa jo tosi pitkällä, mäki ku vien lasta päiväkotiin, ni siellä eteisessä on jo näitä erilaisia naamoja ja ilmeitä, joissa lukee tunnesanoja, ja muksut oppii hyvin varhases vaiheessa tunnistamaan, että ”okei nyt olen surullinen” tai ”nyt olen vihainen”. Ja kun muistelee omaa kouluaikaa, ni mä olin joku 15-16, ku muistan, että ekan kerran olis semmonen huomionkiinnittämistä, et ”hei miten, niin, mitäs tunteita tähän liittyy ja mites näit kannattais ottaa viestinnässä huomioon?” Tää oli sillon niin sanottu Nuisku eli Nuorten ihmissuhdekurssi, jota paikallinen seurakunta järjesti. Täähän oli sillonki varmaan todella katu-uskottava nimi tämä Nuisku, mutta se tämmösenä historiallisena anekdoottina. Ja nää eri kehityskulut on johtaneet siihen, että nykyään keskimäärin lapsilla ja nuorilla on taustallaan enemmän tunnetaitokasvatusta kuin aikuisilla. Ja tää tietenkin kasvatustilanteessa muodostaa haasteen ja positiivisesti ilmastuna mahdollisuuden.

Eli aika keskeisessä roolissa mä nään sen, että eri tavalla yhteisöllisesti pystyttäis tukemaan kasvattajia ensin omien tunnetaitojen voimistamisessa ja sitä kautta välillisesti mahdollistamaan se, että lasten ja nuortenki eri tunteita voitais rakentavammin kohdata. Tätä tapahtuu jo monin paikoin, erilaisia hankkeita on käynnissä, mutta silti, kyllä täs on hyvin paljon vielä kehittämisen varaa. Ja se ei oo ollenkaan vielä mainstreamiä suomalaisessa, sanotaan etenkään niinku jos mennään yläaste-, lukio-, ammattikoulutasolle, että varhaiskasvatus ja peruskoulu nähdäkseni jo enemmän näitä tunnetaitosanotusmateriaaleja integroi, ku mitä sitten muut kasvatuksen alat, mutta kenttä muuttuu koko ajan.

[10:25] Jaakko Rissanen: Joo siis tää oli itseasias hauska pointti, just että tunnetaitoja saattaa olla niil lapsilla enemmän ku niillä kasvattajilla tässä. Tätä en oo tullu ajatelleeks. Mut tota, jos miettii just tätä ilmastokasvatusta, ja tietysti on jossain määrin sillain uusi, suht tuore ilmiö suomalaisessa kasvatuskentällä niin just mikä, mitä sä näkisit, mikä se tunteiden rooli vois siellä olla?

[10:55] Panu Pihkala: Täs on tää kaks ulottuvuutta, just tää, että mikä se on ja mikä se voisi tai pitäisi mun mielestä olla. Ympäristökasvatus on se, mitä mä taas käytän tämmösenä kattokäsitteenä erilaisista kasvatuksen lajeista, joita on sitte ilmastokasvatus, kestävän kehityksen kasvatus oli yhteen aikaan paljon tapetilla. Nyt on sitte kritisoitu sitä, että onko nähtävissä kestävää kehitystä siinä teknisessä kirjaimellisessa mielessä, kestävyyskasvatus, sustainability education on nousussa, mutta se on suomeks vähän hankala. Tuolla ku meet vaikka Hikiän huoltoasemalla sanomaan, että kestävyyskasvatus, ni tulee ehkä kuntosali enemmän mieleen kuin mikään ympäristökriisi.

Mutta anyway, ympäristökasvatuksessa ja ilmastokasvatuksessa on vähitellen tähän havahduttu, itselläkin on ollu siinä lusikkani sopassa Suomessa monin tavoin, osittain ehkä maailmallakin, mutta se on aika uus juttu kuitenkin. Toki on sitte joitain tunteita ja tunnemaastoja, joista on pitkään keskusteltu, esimerkiks voimaantumisesta ja osallisuuden mukana tuomistaan hyödyistä. Eli osa näist tämmösistä tavoitetilaan ja ideaalitilanteisiin liittyvistä jutuista on ollu kyllä vahvasti mukana. Tai jos aatellaan vaikka tämmöstä ympäristökansalaisuuden ajatusta tai ylipäätään näitä osallisuus-, voimaantumispainotuksia, ni ne on siellä. Mut sitte esimerkiks ympäristösurun eri muotojen kohtaaminen on tosi uutta. Ja on olemassa joitain näitä tunteita, näistä voitas ehkä kohta lisääkin puhua jos haluat, jotka on kulttuurillisesti vaikeempia kuin toiset nykysissä kulttuurillisissa oloissa. Ja suru on selvästi niistä yksi, koska meidän niin sanotuissa jälkiteollistuneissa yhteiskunnissa ei oo kovin tavanomaista yhteisesti kokoontua surun äärelle. Ihmisyhteisöillä ikiaikaisesti on ollu suruaikoja ja suruvaatetuksia ja muita, mut nää on nykyään aika harvinaisia ja tämmöset kulttuurilliset tunnenormit ja käytännöt vaikuttaa toki sitten kasvatustilanteisiinkin. Suuttumus on toinen semmonen, mikä on tosi tärkee, samalla vaikee ja sellanen. mikä on ollu ilmastokasvatuksessa tosi sivuun jäänyt teema. Toivon eri muodoista on keskusteltu paljon, siitä riittäs jauhettavaa, että mitä kaikkea se toivo voi olla ja mitä itse kukin sillä tarkottaa. Se voi olla joskus ihan tunne, emootio, mutta se voi viitata myös tämmöseen syvempään elämänasenteeseen tai merkityksellisyyden kokemiseen. Mutta kaikkinensa, niin nää eri tunteet ilmastokasvatuksessa otetaan aiempaa enemmän huomioon ja paljon työtä on yhä jäljellä, mutta nään monia hyviä kehityskulkuja itse kyllä täs.

Sit jos phutuaan siitä, että miten aattelisin, että sen asian pitäisi olla. Ni siinä ennen kaikkea nyt viimesen puolentoista vuoden aikana on tehty töitä tämmösessä Toivoa ja toimintaa -nimisessä hankkeessa, jota koordinoi Pinja Sipari, kokenut ilmastokasvattaja, joka on esimerkiks Open ilmasto-opas -materiaalia ollu kokoamassa. Sehän löytyy netistä kanssa, ja en ihmettelis, jos se ois tässä podcas-sarjassa jo tullut esiin, tai tulossa ainakin kulman takana tai portaita kapuamassa… Ja tämä Biologian ja maantiedon opettajien liiton hanke, mitä ulkoministeriö jalomielisesti rahottaa, niin siinä on nimenomaan sitte kehitetty tämmösiä tunteiden kohtaamisen metodeja etenkin yläaste- ja lukioikäsille, mutta niitä voi soveltaa sitte kyllä aika laajalle ikäjoukolle. Ja sitten siellä on paljon osallistavan toiminnan ideoita. Eli tästä tulee tavallaan nää molemmat: tunteiden kohtaaminen ja sitten osallistava toiminta. Aika paljon on painotettu just tätä osallistavaa toimintaa, ja tähänki vaikuttaa kulttuuriset piirteet. Jos aatellaan, että mikä vaikka Yhdysvalloissa on yleinen ote, tapa, asioihin ja tapahtumiin, ni se on aika usein se, et ”no niin lähetääs tekemään.” Siin on paljon hyviä puolia, Suomessakin tätä on paljon ollu.

Mut sitten, jos on kyseessä niin jatkuva ja vaikee haaste kuin ilmastonmuutos, ni sit siinä on se vaara, että jengi rupee uupumaan, ku aina vois tehdä lisää tai voi tulla tunne, että aina pitäis tehdä lisää. Tämmönen ilmasto burn out, climate burn out, on viime vuosina tiedostettu ongelma tutkijoiden keskuudessa ja itekin oon siitä yhen englanninkielisen akateemisen artikkelin kirjottanu. Eli siinä tulee esiin just tää tunteiden kohtaamisen tärkeys. Osittain ihan jaksamiseen liittyvistä syistä, mut sitte niitä syitä voidaan erotella toki muitakin. Ylipäätään hyvinvointiin ja toimintakykyyn liittyvät syyt, se, että meidän järkeily, rationaalinen päättely toimii paremmin, jos meillä on riittävä yhteys eri tunteisiin. Täähän on mielenkiintonen aivotutkijoiden tulos ja taas semmonen, mistä on Suomessa viimesen parin vuoden aikana kasvavassa määrin keskusteltu. Jos aatellaan vaikka Katri Saarikiven suosiota luennoitsijana, tai monia muita näitä aivotutkimus-, tunnetutkimusjuttuja, ni se on selvästi nousussa. Sitte on vielä eettisetkin syyt eli se, että jos moni lapsista ja nuorista kokee vahvaa ympäristösurua tai ilmastoahdistusta, ni se on myöskin eettinen tehtävä yhteisölle ja aikuisille riittävästi tukea heitä näissä tilanteissa. Samaan aikaan ku tän sanon, niin heitän ilmoille yhen tärkeen pointin vielä eli sen, että pitää varoa, että liikaa ei niputeta vaikeita ilmastotunteita pelkästään lasten ja nuorten asiaksi.

[16:33] Jaakko Rissanen: Jep.

[16:34] Panu Pihkala: Ja tää voi olla yks esimerkki semmosesta psykososiaalisesta dynamiikasta, jos käytetään nyt vähän jargonia. Eli yleisestä tapahtumatavasta, toimintatavasta liittyen ihmisten käyttäytymiseen siinä, että pyritään pitämään vaikeita asioita vähäsen kauempana. Ja yks kauempana pitämisen keino voi olla se, että aatellaan, että tää koskee joitain muita.

[16:56] Jaakko Rissanen: Jep.

[16:57] Panu Pihkala: Just tätä, että ”voi niitä lapsia ja nuoria”, mikä joskus voi aiheuttaa hyvää myötätunnon ilmentymistä ja joskus se voi ilmentyä semmosena, että aikuiset pakenee niitä omia, ehkä vähän pinnan alla olevia vaikeita tuntemuksia.

[17:12] Jaakko Rissanen: Erittäin hyvä pointti kyllä. Tota… Jos puhutaan täst ilmastoahdistuksesta, vaik nopeesti sitä sivuttiin tässä, mutta jos sitä voi vähän avata sitä käsitettä ja miten se ilmenee?

[17:28] Panu Pihkala: Ahdistus sanana, eri sävyt voi kaikki toteutua myös ilmastoahdistuksen kohdalla. Voi olla niin vakavia ahdistuneisuusoireita, että esimerkiksi herää yöllä murehtimaan ilmastokriisiä, tai on vaikee saada unta eli uneen liittyvät jutut. Mielialaan liittyvät asiat, alakuloisuus, ehkä semmonen turhan voimakas epätoivo esimerkiks pahimmillaan sitte johtaa jonkinlaiseen katkeruuteen. Joskus myös vahingoittavaan käyttäytymiseen, mutta niissä mustissa maastoissa, ni tosi suorien syy-seuraussuhteiden osoittaminen on aina vaikeeta. Ja jos aatellaan, minkälaisessa maailmassa nykyihmiset elää, niin ilmastonmuutoshan on tämmönen kaiken muutos. Et se vaikuttaa niin moneen asiaan, että sitä on usein hyvin vaikee erottaa selkeesti erilleen kaikista muista elämänkokemukseen liittyvistä jutuista. Ja tää sitte johtaa siihen, että se on tosi tärkee asia, koska se vaikuttaa niin moneen juttuun, ja toisaalta sitte usein on tämmösiä sekottuneita tilanteita, jossa ihmisen ahdistuneisuuteen voi vaikuttaa monenlaiset osatekijät. Etenki ku puhutaan näistä vakavista ilmentymistä, ni tää on semmonen, mikä on syytä ottaa huomioon. Monenlaiset jutut vaikuttaa, ihan lähtien siitä, että minkälaiset kasvuolot itse kukin on sattunu saamaan. Aika paljon kansainvälisessä tutkimuksessa nyt tällä hetkellä keskustellaan siitä, että mikä on jonkinlaisen ahdistuneisuusherkkyyden rooli ilmastoahdistuksen kokemisessa. Ja siinä tutkimuksessa tietysti tosi olennaista on, että mitä ahdistuksen määritelmää käytetään. Eli käytetäänkö tämmöstä voimakkaampien ahdistusoireiden määritelmää vai semmosta laveampaa mitä esimerkiks itse käytän.

Suomekshan on tarjolla – ja englanniks – tämmönen Ilmastoahdistus ja sen kanssa eläminen -niminen raportti, jonka mä tolle Suomen mielenterveysseuralle eli nykyselle Mieli ry:lle kirjotin. Ja sen jos netistä hakee, niin sieltä löytyy paljon lisätietoo. Se raportti käyttää nimenomaan tätä väljempää määritelmää ja kiinnostavaa on esimerkiks, ku Sitra tutki Kantar TNS -firman avulla suomalaisten ilmastotunteita kansalaiskyselyssä kesällä 2019, ni siinä kyselyssä 25 prosenttia tunnisti jonkinlaista ilmastoahdistusta itsessään. Nuorin ikäryhmä siinä kyselyssä oli 15-30 vuotiaat ja heidän keskuudessaan se oli 33 prosenttia tai vähän enemmän, riippuen siitä sanamuodosta, millä kysyttiin. Kyselytutkimuksessa on aina näitä monelaisia juttuja, mitkä vaikuttaa. Myöskin samaisessa kyselyssä kysyttiin näitä tämmösiä vakavampia ilmentymiä tai oireita, se on kansainvälisestikin vielä aika harvinaista, ja siellä sitte oli semmosta kymmentä prosenttia korkeimmillaan nää vakavammat. Ja sitte esim jo niin vakavat, että on unihäiriöitä tai muita, ni se oli sitte pienempää prosenttia. Mut kuitenkin kansallisesti sanosin ihan merkittäviä juttuja, jos vaikka yhdeksän prosenttia suomalaisista kokee syvää epätoivoa välillä ilmastonmuutokseen liittyen, ni on seki aika paljon. Eli se kysely myöskin osoitti sen, että ihmiset mieltää tän ilmastoahdistuskäsitteen alle monia juttuja, mitkä ei oo pelkästään näitä voimakkaita ahdistuneisuusoireita. Ja tää on tärkee ottaa huomioon.

Ilmastoahdistus joskus voi ilmentyä sitten myös tämmösinä hyvin lievinä tai ajoittaisina ilmentyminä. Joskus huolettaa enemmän -tyyppisesti, ja usein sitte sekä maailmantapahtumat että oman elämän tapahtumat vaikuttaa niihin voimakkuuksiin. Esimerkiks jos on tolkuton hellekesä ja metsäpaloja ja muita, ni se ymmärrettävästi nostaa reaktioita pintaan. Tai sitte kansainvälisissä uutisissa on erityisen huolestuttavia, ahdistavia juttuja eli monet tekijät vaikuttaa sekä suoraan että välillisesti. Ja sitte vielä viimesenä, joskus se ilmenee tämmösenä käytännöllisenä ilmastoahdistuksena eli nimenomaan reaktiona, että ihminen kokee riittävästi ongelman sitä epävarmuutta ja rupee toimimaan ja etsimään uutta tietoo.

[21:47] Jaakko Rissanen: Nii et se voi toimia myös tämmösenä ilmastotoimintaa lisäävänä tai siihen motivoivana.

[21:54] Panu Pihkala: Kyllä. Hyvin selkeesti, että ne tutkimukset mitä maailmalta on olemassa ni osottaa tän. Ja jos yhtään seurailee vaikkapa aktiivisten ilmastotoimijoiden henkilökohtasia kertomuksia omasta polustaan, ni kyllä siellä hyvin usein tulee näitä huomioita, että ilmastoahdistus johti minut toimimaan -tyyppisesti.

[22:14] Jaakko Rissanen: Jep.

[22:15] Panu Pihkala: Aika usein multakin kysytään eri haastatteluissa ja muissa, että miten sen nyt vois sitten kääntää toiminnaksi sen ilmastoahdistuksen. Ja täähän on tosi ymmärrettävä pointti. Parhaimmillaan niin käykin, ja samalla mä varottelen siitä, että kun kyseessä on tämmönen koko elämämme kestävä ja tulevien sukupolvien elämän kestävä asiantila, niin ei pidä mennä liian helppoihin, tämmösiin pisteestä A pisteeseen B -tyyppisiin malleihin. Ja tän takia tää tämmönen sen kanssa eläminen -painotus on mun mielestä tosi olennainen.

(Välimusiikki)

[22:55] Jaakko Rissanen: Miten, tota, jos mietitään nyt vaikka ihmisiä, jotka kuuntelee tätä podcastia, joil saattaa olla edessä tämmösiä keskusteluja ilmastonmuutoksesta lasten ja nuorten kanssa – ja miksei muiden aikuistenki kanssa – niin mitä vinkkejä sä antaisit siihen, et miten käydä tämmöstä rehellistä keskustelua, mutta joka ei kuitenkaan myöskään oo tämmösen toivoton tai tämmönen sillain niinku huonol tavalla ahdistava keskustelu?

[23:30] Panu Pihkala: Esimerkiks toi Australian psykologijärjestö on tuottanu tosi hyviä materiaaleja tähän. Sielt löytyy tämmönen ”Kuinka puhua ilmastonmuutoksesta lasten kanssa”, miten välttää burn outia tai liikaa distressiä. Distress on se sana, mitä siellä käytetään ilmastonmuutoksen suhteen. Suosittelen niitä lämpimästi, ne löytyy netistä. Iteki oon joitain vinkkilistoja suomeks tehny. Niit löytyy siitä Mieli maassa? Ympäristötunteet -kirjasta ja toisaalta sitten myöskin netistä. Aika olennaista on yhtäältä itsemyötätunto kasvattajana eli semmonen, että ”ei oo helppoo” tän tiedostaminen voi olla aika tärkee juttu. Ja sitte se, että jotenkin saisi riittävästi tukea ja aikaa siihen, että saisi ite niitä omia tuntemuksia jotenki jäsenneltyy. Koska selvästi kaikista haitallisin juttu on se, jos a) aikuiset ei puhu näistä mitään tai b) jos aikuiset katkeroituu tai kyynistyy silleen, et sit se tihkuu sieltä läpi, vaikka aikuiset ei haluaiskaan. Tästä on sellasia surullisia kertomuksia esimerkiks joihinki opetustilanteisiin liittyen, missä sitten vaikka tulee vaikka lukioikäiselle nuorelle vähän toivoton olo siitä, mitä maantiedontunnilla tihkuu läpi ilmastonmuutosopetuksesta. Mutta just tän toteaminen, että tää ei oo helppoo ja siinä ei tulla niinku hetkessä valmiiks, ni se on mun mielestä tosi tärkeetä.

Sitte semmonen ihmislähtöisyys, mikä lasten ja nuorten kohdalla sitte sanottuu lapsilähtöisyydeksi tai nuorilähtöisyydeksi. Eli se, että mitä sä näistä aattelet, tai miltä susta tuntuu ja mitä oot kuullu ja sitten niitten toisen vastausten vahvistaminen tai validointi eli se, että okei, mä kuulen, että sä oot ollu näistä aika huolestunu -tyyppisiä lauseita, millä niinku vahvistetaan se kokemus ja osotetaan, että ymmärretään. Näissä Toivoa ja toimintaa -sivuston materiaaleissa netissä löytyy tämmönen kolmiportainen malli ilmastotunteiden käsittelystä kasvatuksessa, missä ekana askeleena on se, että kasvattaja ääneen toteaa, että nää asiat on niin vaikeita, että ne herättää meissä aikuisissaki monenlaisii tunteita. Ja tän mä aattelen ja kollegat myös, että tää on semmonen nykyajan kasvattajan velvollisuus. Eli ei tarvii lähtee ottamaan suoraan kantaa jonkun tietyn poliittisen linjauksen suhteen, mutta siis se, että todetaan, että nää herättää monenlaisii vaikeita tunteita, ni se on kuitenki jo eettinen velvollisuus, jollon siitä tulee semmonen olemassa oleva ja yhteisesti jaettu asia. Ja se vähentää sukupolvien välisiä mahdollisia ristiriitoja ja tarjoo ihmisille mahdollisuuden sitte puhua näistä jutuista myöskin. Sitten jos suinkin rahkeet riittää kasvattajilla, niin se, että tarjoo mahdollisuuksia vähän enemmän keskustella näistä, tai sitte parhaimmillaan käyttäen jonkinlaisii kokonaisvaltasia metodeja. Esimerkiks Suomessa on ihmisiä, jotka tekee osallistavaa draamaa lasten ja nuorten kanssa, tai aikusten kanssa. Joku käyttää luovan kirjottamisen harjotuksia, joku tanssia, mutta ne vaatii aina sit sen perehtymisen siihen metodiikkaan. Mutta tosi paljonhan meillä on Suomessa sellasta osaamista eri ihmisten keskuudessa, jota voi hyvin soveltaa tähän ilmastotunneaiheeseen. Mut se vaatii vaan sitte sen, että jostain tulee se kipinä, että ahaa, niin, tätä juttuajan mä voisin itse asiassa myös käyttää.

[27:12] Jaakko Rissanen: Joo. Tässähän tuli hyvin kyllä ihan käytännön vinkkejä. Tota, tässä just viittasit siihen, että on tärkeetä kasvattajan itse käydä just tämmöstä itsemyötätuntoa, käsitellä näitä omia tunteitaan myös tässä osana tätä kasvattamista, niin mitä sä sanoisit, että mitä on semmosia, tai miten vois oppia rakentamaan toivoa omassa ajattelussaan tän ilmastonmuutoksen suhteen? Jos vähän tavallaan siirrytään tästä vähän tähän niinku positiivisempaan puoleen. Tai miten alkaa rakentaa semmost, niinku, toiveikkaampaa lähestymistapaa, kuitenkin ehkä sillain sortumatta katteettomaan optimismiin tietysti.

[28:00] Panu Pihkala: Joo, siinä edellisessä kirjassa, tää Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo – tää on aina mukavaa, jos tekee kirjoja, joiden otsikossa on kysymysmerkkejä, ni voi toistella niitä tälleen podcasteissa luontevasti… Mut tietysti se on aika olennaista että onko siinä huutomerkki vai kysymysmerkki.

[28:18] Jaakko Rissanen: Jep!

[28:19] Panu Pihkala: Niin siinä kirjassahan mä aika paljon tätä ympäristöahdistuksen ilmiötä avaan ja toisaalta sitten keskustelen erilaisista toivokäsityksistä, ja mitä se toivominen voisi merkitä tän kaltasena maailmanaikana. Ja itse mä vahvasti painotan sen kaltaista toivonäkemystä, joka sitoutuu elämän merkityksellisyyden kokemiseen. Eli tämmönen filosofinen erottelu optimisimin ja toivon välillä tässä suhteessa, että voi olla toivoa, vaikka ei ois optimismia tietyn jutun onnistumisesta. Toki on samalla tunnustettava, että usein ihmiset tarkottaa toivolla semmosia konkreettisempia tulevaisuuteen liittyviä odotuksia, jossa esimerkiks toivotaan onnistumista, tai jotain hyvää juttua, ja tää on hyvä tiedostaa myöskin. Eli tää mun näkemys on semmonen, että otettais huomioon sekä suru että ilo, sekä epätoivo että toivo. Ja mä teen myös semmosen jaottelun eräitä muita ajattelijoita seuraten, että erotan epätoivon ja toivottomuuden toisestaan. Eli epätoivo luontasena osana elämää, tämmönen mielen vuodenajat -ajatus, että joskus on synkempää ja joskus valosampaa ja se vaan kuuluu elämään, että sitte koitetaan yhessä selvitä niistä synkemmistä ajoista. Mutta sitten, jos mennään toivottomuuteen siinä merkityksessä, ettei oikein nää mitään ulospääsyä tai merkitystä, ni se on sitte se tosi vaarallinen tila. Samalla on hyvä todeta, että suomalaisessaki keskustelussa joskus käytetään toivottomuutta toisessa sävyssä, siis tämmösenä ”ei toivoa eikä epätoivoa” eli tämmönen vähän niinku tyyneys klassisessa filosofiassa. Eli tääkin on hyvä ottaa huomioon, kun joku puhuu toivottomuuden puolesta, ni se ei välttämättä tarkoita tätä toivottomuutta, mitä äsken kuvasin merkityksellisyyden puutteena.

Mutta miten sitä sitten vois vahvistaa? Niin yksi liittyy aika vahvasti omiin ajattelu- ja toimintamalleihin. Ja tässä se, että tulee tietoseksi ihmismielen toimintatavoista, ni voi auttaa. Eli esimerkiks nää erilaiset niin sanotut vinoumat tai painottumat, bias englanniksi, niin meillähän on tämmönen negativity bias, negatiivisuusvääristymä esimerkiks, johtuen useimpien tutkijoiden mukaan siitä, että aikoinaan oli ihmisille paljon tärkeempää kiinnittää huomiota siihen juttuun, mikä oli menny pieleen, kun niihin onnistumisiin, koska sitte saatto joskus olla selviytyminen kiinni siitä, että onnistutaan. Tää näkyy nykyään siinä, että jos on kymmenen yritystä tehdä joku juttu ja niistä yhdeksän onnistuu ja yks menee ihan pieleen, niin sitten meidän mieli jää helposti junnaamaan sitä yhtä, mikä meni pieleen, vaikka ehkä reiluuden nimessä ois hyvä muistaa, että tää kuitenkin onnistui yheksän kertaa. Maailman ympäristökriisiin ja ilmastokriisiin sovellutettuna tää tarkottaa sitä, että on tarpeen riittävän usein muistuttaa itseämme myös niistä monista hyviä jutuista, joita on käynnissä ja olemassa.

Ja tää ei tarkota sitä, että pitäis lähtee siihen katteettomaan optimistiin ja aatella, että okei, nyt kaikki on kunnossa. Ei näin, mutta on tiedostettava myöskin medialukutaitoon liittyvät jutut tässä samalla eli se, että uutiskulttuuri on lähtökohtasesti huonojen uutisten kulttuuria. Ja se helposti vahvistaa tätä negatiivisuusvinoumaa ja tulee olo, että kaikki tosiaanki menee huonosti. Sen takia tämmönen ratkaisukeskeinen journalismi – solutions journalism – ja erilaiset hyvien uutisten sivustot, kuten vaikka Facebookin Hyviä uutisia kestävästä kehityksestä -ryhmä, ni nää on tärkeitä, koska ne tuo esiin, että on paljon hyvää, mikä jää katveeseen meidän yleisestä media-annoksestamme. Mutta jotta tän tasapainon ylläpitämiseen pääsee, ni se vaatii yksilöltä tiettyjä käyttäytymis- ja ajattelumalleja, ja parhaimmillaan se ois semmosta, että porukat tukisi jäseniään tässä, koska on aina vähän tiukka tehtävä, jos ite pitäis huolehtii kaikesta. Eli tää, mihin mä nyt käytin aika paljon aikaa, koska se on niin keskeinen, että nähtäs myös se hyvä ja rajoitettais, säädösteltäis medialukemista. Eli aika tärketää myöskin se päivärytmin rakentaminen silleen, että ei ihan koko aika oo tekemisissä kaikista huolestuttavimpien uutisten kanssa. Kyllä siinä helposti masentuu, jos jatkuvasti seurailee maailman huonojen uutisten virtaa.

Sit se osallisuuden, niin sanotun pystyvyyden kokemus on kans tosi tärkee. Ja sitä ei pidä väheksyä, että vaikka ne nyt ei ois mitään maailmaa pelastavia yksittäisiä juttuja, mut jos ne on hyödyllisiä ja hyviä, niin kyllä niistä kannattaa sopivaa tervettä tyytyväisyyttä ja ylpeyttä tuntee. Sekin on merkityksellistä. Toki on aina hyvä sitte, jos välttää myös sen niinku liioittelun. Tääki on yks ihmisemieleen liittyvä dynamiikka, se, että me helposti aatellaan, että no niin, nyt mä kierrätän niin hyvin, niin ei se nyt haittaa, jos mä lennän tonne Havaijille -tyyppisiä kuvioita meidän mielet saattaa tehdä. Mutta näihin nyt sosiaalinen keskustelu usein nykyään tarttuukin.

[33:39] Jaakko Rissanen: Niin se on, siis vois kuvitella, et se on myös, jos miettii jotain ilmastotoimintaa ja toivon rakentumista siihen, niin sit et tavallaan myös se, että näkee ne tietynlaiset pienetkin onnistumiset, niin se on varmasti tärkeetä siinä motivaation ylläpidossa. Täytyis miettiä, että jos miettii ainostaan sitä, että onnistuko hillitsemään ilmastonmuutosta vai ei, ja miten, niin sehän on tavallaan prosessi, joka ei pääty missään vaiheessa meidän elinaikana todennäkösesti. Niin onks tähän siis jotain vinkkejä että, miten luodaan itselleen semmosia tarpeeksi hallittavia ja tavallaan saavutettavia tavoitteita?

[34:19] Panu Pihkala: Ei varmaan mitään ihan semmosia yleispäteviä, tai sitten ne on niin yleispäteviä, että ne menee kliseiden ja latteusten kategoriaan. Siinäkin parhaimmillaan yhteisöllisyys auttaa, mutta toki on muistettava, että ei se nyt aina oo oikotie onneen se yhteisöllisyyskään. Että eri porukoillekin voi syntyä sellasia kulttuureita, jotka taas sitten ei oo pitkässä juoksussa kestäviä.

[34:47] Jaakko Rissanen: Miten sit, jos viedään myös tämmöseen vähän isompaan mittakaavaan, et tavallaan niin kun semmosest henkilökohtasesta toivosta isompaan, et miten sä näet semmosten laajempien positiivisten tulevaisuudennäkymien roolin ja jopa tämmösten niinku utopioiden roolin tässä? Tai et helpostihan, sillain jos mietitään ilmastonmuutosta, ni se tulevaisuudennäkymä on just aika toivoton ja lähinnä erilaisia tämmösiä tuhoskenaarioita. Rt miten, tota, miten sä näkisit sen just tämmösten tavallaan positiivsten tulevaisuudennäkymien…?

[35:26] Panu Pihkala: Mä oon ilolla huomannu, että tulevaisuuskasvatus on myöski nostanu selvästi suosiotaan viime vuosina. Se on tosi hyvä juttu. Ja vaikka erilaiset tulevaisuusskenaariotyöskentelyt on tärkeitä, se on mielenkiintoista, että miten usein nää tulevaisuuskuvat menee jollain tavalla mustavalkoiseen muotoon. Eli joko ne on tämmösiä dystopioita, mitä meillä sitten populaarikulttuurissakin riittää hyvin paljon. Tai sitten ne on vaikka tämmösiä teknologisia utopioita ja semmoset sekä että
 -tulevaisuudenkuvat on selvästi vaikeimpia. Mut mä aattelen, et juuri niitä me paljon tarvittais. Eli ajattelua siitä, että mitä nyt vaikuttaa haasteita lisääntyvän, mutta myös sitte, että minkälaisia polkuja voitas nähdä mielekkäämpään ja kestävämpään tulevaisuuteen.

Ja mä aattelen, että tää mielekkäämpi ja kestävämpi tulevaisuus, ni se on semmonen, mitä voi harjoittaa hyvin monenlaisissa olosuhteissa. Eli vaikka se tulevaisuuden näkemys ois kohtalaisen pessimistinenkin, niin silti on nähtävissä kehityskulkuja, joiden kautta asiat kuitenki menee huomattavasti paremmin kuin sitä kautta, että kaikki vaan lannistutaan tai ruvetaan heittelemään toisiamme kivillä identiteettipoliittisten raja-aitojen yli esimerkiks. Eli siinä mielessä tää keskustelu siitä, et liittyykö toivo aina jonkinlaiseen parempaan… Mä aattelen, että tää parempi voi olla myös tämmöstä suurempaa mielekkyyttä ja suurempaa myötätunnon harjoittamista riippumatta niistä olosuhteista, missä eletään. Jotkut toiset painottaa selvästi enemmän sitä, että täytyy olla viel semmonen utooppisempi se tulevaisuuden visio, mitä kohti mennään. Että mä oon enemmän tämmösen traagisen toivon kannattaja täs suhtees.

[37:22] Jaakko Rissanen: Joo. Ja toki täs ois varmaan, niinku tavallaan käsitteistöäkin vois päivittää, et jos ne vaihtoehdot on ainoastaan utopia ja dystopia, ni se tietysti ohjaa myös mielikuvitusta aika vahvasti. Miten sitten, tota, tietysti, jotta tämmösiä, niinku, tulevaisuudennäkymiin päästään, tai jotta niitä voi edistää, ni sit tietysti harvoin niit pystyy yksin tekemään. Et miten sä näkisit, et just et erilaiset instituutiot tai toimijat… Tai tavallaan, et onks mahdollista kehittää ehkä niinku jotain yhteisiä tämmösiä niin kun toivottuja tulevaisuudennäkymiä, ja miten erilaiset, sillai, esimerkiks kasvatusinstituutiot, mut miksei laajemminki jotkut eri järjestöt tai kirkot tai, tota, muut tämmöset instituutiot, niin miten sä näät niiden roolin?

[38:14] Panu Pihkala: Tietysti, mitä läpileikkaavampia tämmöset sekä realismia että merkityksellisyyttä ajavat toimintajutut on, niin sitä parempi. Ja ilokseni oon viime vuosina huomannut, että kyllähän hyvin monenlaiset toimijat Suomessa esimerkiks on tähän alkaneet kasvavissa määrin havahtua. Ja sitä kautta voi myös tulla sitte niitten erilaisten toimijoiden erilaisia vahvuuksia ja selvästi toinen toista tarvitaan tässäkin suhteessa.

Kaks juttua instituutioihin liittyen: Yks on tietysti se, että meil on olemassa hyvin varteenotettavaa instituutiokriittistä ajattelua ja siinä, että ihmisinstituutioilla on välillä taipumus myöskin luutua tai mennä niin jäykiksi, että tarvitaan sitä uudistumiskykyä. Tää on sitte instituutioissa vähän eri juttu. Ja selvästi nykyaika vaatii aika tämmöstä laaja-alaista niin sanotusti transformatiivistä muutosta, ja onhan tää monelle instituutiolle iso haaste. Toinen instituutioihin liittyvä, ja yhteistyöhön liittyvä tärkee juttu on se, että mitä on saavutettu viime vuosien dialogimetodien kasvun kautta. Se on ollu erittäin, itselleni ainakin, toivoa tuovaa huomata, että kun on tasapuolinen dialogimetodi hyvinkin eri tavalla ajattelevien ja tuntevien ihmisten kesken, niin siinä voi yllättävää yhteisymmärrystä ja myötätuntoa syntyä, vaikka ne mielipiteet ei suinkaan kokonaan muuttuskaan. Mut sen yhteinen jaettu ihmisyys voi siinä kohtaamisessa kuitenki taas paremmin löytyä. Eli esimerkiks tän Erätauko-dialogimetodiikan nousua oon hyvin ilolla seurannu. Ja mä aattelen, että tää ois semonen, mikä näissä hyvin eri tahojen ja erilaisten ihmisten yhteistyössä ois semmonen, mitä kannattaa painottaa.

[40:05] Jaakko Rissanen: Haluut sä avata tätä Erätauko-dialogimetodia vähän?

[40:09] Panu Pihkala: Joo, no, täs on tietysti se vaara että menee mainostuksen puolelle…

[40:13] Jaakko Rissanen: Antaa mennä.

[40:15] Panu Pihkala: Onneks on sentään ei-kaupallinen toimija, ni ei mee niin ongelmalliseksi. Eli se oli tämmönen Sitran rahoittama mahdollisimman hyvän dialogikeskustelun metodin kehittämishanke, mikä nyt sitten, ne materiaalit löytyy täältä Erätauko-sivustolta ilmaseks netissä. Eli siin on luotu, ryhmädynamiikkaa tiedostaen, hyvät sabluunat siihen, että minkälaiset keskustelut ihmiset kokee oikeudenmukaseks ja mielekkäiks. Niille keskustelun ohjaajille tai fasilitoijille on selkeet raamit siitä, että pidetään kirjaa, että ketkä on puhuneet ja ketkä ei oo vielä puhuneet ja rajoitetaan puheenvuorojen pituutta ja määrää ja tälläsia asioita, mitkä on tavallaan yksinkertasia, mut kuitenki me kaikki varmaan tiedetään, et eihän nää läheskään aina meidän ihmisten yhteiskokoontumisissa toteudu. Ni se, että on selkeet raamit siihen, ni siitä huomaa sit sen, että miten motivoituneita ihmiset on, kun tällä tavalla sitä keskustelua viedään eteenpäin.

[41:15] Jaakko Rissanen: Joo. Mahtavaa. Tässä oli mun mielest erittäin hyvä tasapaino tämmöst teoreettisempaa läpikäyntiä ja sit ihan käytännön vinkkejä.

[41:24] Panu Pihkala: Hyvä, jos näin.

[41:26] Jaakko Rissanen: Kiitos. Jos on jotain vielä lopuks tämmöstä, mitä, tota, haluaa viimeisinä terveisinä laittaa, niin sana on vapaa.

[41:38] Panu Pihkala: Joo, ei varmaan kummempaa, täs on tullu laaja-alanen kattaus erilaisia teemoja, että… Hienoa kun te jatkatte asian työstämistä.

[41:48] Jaakko Rissanen: Jes. Kiitos paljon.

[41:50] Panu Pihkala Kiitoksia.

(Loppumusiikki)